Sain ajokortin 18-vuotiaana. Ajo-opettajani oli rauhallinen
ja kannustava ja opin luottamaan itseeni kuljettajana. Yhden tärkeän neuvon
muistan vieläkin: Älä mene tilanteisiin, joissa tuntuu, ettet pysty
hallitsemaan ajokkiasi. Sillä pärjäsin pitkälle. Ajoin kaupungissa ja
maantiellä. Nautin autoilun tuomasta vapaudesta ja puhkoin vain yhden renkaan,
tankkauspisteen ajokorokkeeseen.
Nuoruuden kumppanin harrastuksen myötä kuvaan tulivat mukaan
vanhat jenkkiautot. Ehkä ne olivat liian rikkinäisiä ja siksi arvaamattomia. Joka
tapauksessa olin ajaessa kauhuissani ja tuntui kuin olisin yrittänyt luotsata
laumaa villihevosia. Kehitin itselleni kamalan trauman. Päätin, etten osaa
ajaa, enkä halunnut ajaa autoa enää ikinä. Olin ajamatta autoa liki 20 vuotta!
Ajamattomuusputkeni päättyi, kun lähdin ex-ammatissani kollegan
kanssa Raaheen kouluttamaan. Olimme vuokranneet Oulun lentokentältä auton, jota
kollegan piti ajaa. Lentokoneessa kollegalle tuli kova korvasärky. Hän ei
pystynytkään ajamaan. Takaisinkaan emme halunneet kääntyä, joten minun oli pakko
ajaa vuokra-auto Oulusta Raaheen ja takaisin. Olin vapiseva hyytelö, mutta
selvisimme siitä. Tunsin itseni sankariksi.
Tuon reissun jälkeen aloitin ajo-opettelun alusta. Jännitän
edelleen maantieajoa jonkin verran, mutta kaupunkiautoilu sujuu jo rutiinilla.
Vuoren korkuisesta, ihan itse rakennetusta esteestä on jäljellä enää pieni
nyppylä.
Väkisinkin tulee välillä mietittyä, missä olisin, jos olisin
hakenut opiskelemaan tekstiilisuunnittelua jo aiemmin. No, uskon, että oman
alan etsiminen on ollut minulle pitkän kaavan mukaan toisaalta tarpeellistakin.
Silti, haluan kannustaa sinua, hyvä lukija, ettet tee kuten minä tein. Olin
nimittäin päättänyt, etten ole riittävän hyvä ja siksi minun ei kannata hakea
mihinkään taideoppilaitokseen. Onneksi rohkaistuin ja päätin yrittää edes yhden
kerran. Se riitti.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti